Paikallisuutiset

Saattohoitoa, josta ei puhuta saattohoitona – Viimeiset päivät vuodeosastolla täyttyivät inhimillisistä kohtaamisista

Tunkkarin terveyskeskuksen vuodeosastolla kuntoudutaan leikkauksista arkeen, mutta myös kuollaan. Viikko sitten Jyrkkien perhe vietti äidin ja mummun vieressä yli vuorokauden, loppuun saakka.

PERHONJOKILAAKSO

Kiitollisuus viimeisistä päivistä onKari Jyrkän sekä hänen lastensaElina Huuskon jaJuha-Matti Jyrkän mielessä, kun puhutaan äidin ja mummun poismenosta. Mummu kuoli sairauden uuvuttamana torstaina 14. marraskuuta Tunkkarin vuodeosastolla. Jyrkät halusivat kertoa tarinansa, sillä heidän läheisensä saama hoito Tunkkarin vuodeosastolla oli inhimillistä, ammattitaitoista ja välittävää.

Mummu sai nukkua pois läheisten ympäröimänä ja viimeisten päivien aikana ympärillä oli tuttuja hoitajia, joiden kanssa juttua riitti siihen saakka, että voimat lopullisesti ehtyivät.

– Saimme hoitaa äitiä. Jokainen meistä pääsi iltaisin syöttämään, eikä kyse ollut vain hoidosta, vaan henkisestä puolesta, sanoo Kari Jyrkkä.

– Äiti oli tyytyväinen, että sai olla siellä. Hänet otettiin huomioon.

Edellisen kerran mummu oli Tunkkarilla keväällä, jolloin hän kuntoutui suuresta leikkauksesta. Oli asennettu avanne, jonka kanssa oli opeteltava elämään. Leikkaushaava oli kipeä ja vuodeosastolla fysioterapeutti kuntoutti päivisin. Iltaisin sai viettää aikaa omaisten kanssa.

Kari Jyrkkä asuu Halsuan Ylikylässä. Matkaa Tunkkarille kertyy 25 kilometriä suuntaansa. Lapsista Elina ja Juha-Matti asuvat Vetelissä.

Keväällä mummu kuntoutui ja kotiutui. Samassa taloudessa asuva Kari hoiti ja valvoi äitiään kotona, mutta omaishoitajaksi hän ei ryhtynyt.

– Meikäläinen ei tee rahan takia, vaan rakkaudesta. Omaishoitajan palkkio on muutamia satasia, josta verottaja vie puolet. Se raha on silmänlumetta. Hoivatyössä kotona on suuri vastuu, sanoo Kari Jyrkkä.

Ylikylässä kävi kotisairaanhoito jakamassa lääkkeet parin viikon välein ja leikkauksen jälkeen vaihtamassa avanteen.

– Sitä minä kritisoin, että kotihoito kulki Perhosta tai Teerijärveltä meillä. Ja halsualaiset hyppäävät hoitamassa Perhossa ja Kaustisella. Ne tulevat pihaan kännykkä kädessä, lyövät siihen ajan. Ovat viisi-kymmenen minuuttia, palaavat autoon ja painavat kännykällä merkin milloin lähtevät, että pomot tietävät kauanko aikaa kului. Sitten ajetaan seuraavaan paikkaan. Ihmiselle ei ole aikaa, kritisoi Kari Jyrkkä.

– Vierasta pitäjää ajetaan ristiin rastiin. Kauanko menee aikaa autossa? Entä jos se aika käytettäisiin ihmisten tykönä? En jaksa ymmärtää onko se tuottoisaa. Maksammeko kilometreistä, eikä hoidoista.

Marraskuun alussa mummun vointi huononi ja hän pyysi Karia soittamaan Kokkolaan lääkärille. Väsytti ja yleiskunto oli heikentynyt. Aika palliatiiviselle osastolle järjestyi heti. Osastolla otettiin verikokeet ja kuvia. Niissä näkyi vakavia muutoksia.

– Äidille oli tärkeää, että päästiin heti käymään Kokkolassa. Minulle kerrottiin, että sairaus oli levinnyt. Elämää kuitenkin jatkettiin päivä kerrallaan, kertoo Kari Jyrkkä.

Parannuskeinoa ei ollut.

Mummun yleiskunto huononi nopeasti. Vajaan viikon päästä oli lähdettävä Tunkkarille, josta järjestyi vuodepaikka.

Vuodeosastolla mummu ehti muistuttamaan Elinaa siitä, että hannatädinkakkujen keksitaikina oli tehtävä kaksinkertaisena, jotta herkkuja tulisi riittävästi sangolliseen. Hannatädinkakkuja oli aina oltava pöntössä. Ja että pakkasessa olevat sienet olisi vielä paistettava ennen sienisalaatin tekemistä.

Tiistai-iltana Elina oli antamassa mummulle iltapalaa. Mummu söi huonosti, hengitti raskaasti ja tippa ei enää mennyt kunnolla suoneen. Tuttu hoitaja kertoi illalla, että mummulle järjestettäisiin nyt oma huone.

– Se sanottiin tosi nätisti. Meille ei kertaakaan puhuttu saattohoidosta, emmekä puhuneet siitä niin keskenämmekään. Meille sanottiin, että saadaan käydä ja olla paikalla niin paljon kuin halutaan, kertoo Elina.

Seuraavana aamuna tuli puhelu Karille. Vointi oli romahtanut. Oli syytä tulla. Huoneeseen kokoontui nopeasti lähisuku hyvästelemään ja joku oli paikalla koko ajan. Mummu vaistosi, että hän ei ollut yksin. Omaisten huoneessa oli mahdollisuus käydä nukkumassa vuorotellen muutaman tunnin unet ja hoitajat kysyivät toisinaan kahvintarvetta. Kädestä oli pidetty vankasti kiinni. Perhe teki surutyötään.

– Meillä omaisilla oli hyvä olla. He kantoivat meistä huolta, sanoo Juha-Matti Jyrkkä.

26 tunnin kuluttua, torstaiaamuna, mummu oli poissa.

Pitkän yön päätteeksi Elina pyysi päästä mukaan laittamaan mummua. Hän sai riisua, pestä ja laittaa vainajanvaatteet. Villasukat jätettiin jalkaan ja Elina sulki mummun silmän.

– Hoitajan kanssa mietittiin, että olisipa ihana, jos tässä olisi nyt kukkia. Hetken kuluttua hän toi pienen kanervan ulkoa istutuksista: hetki kaipasi kukkia, kertoo Elina.

Kanerva asetettiin mummun käsiin ja Elina oli hoitajien apuna nostamassa mummua ruumiskylmiöön.

Inhimillisyyttä loppuun saakka.

Kari Jyrkkä on ehdottomasti sitä mieltä, että Perhonjokilaaksossa on oltava vuodeosasto. Tunkkarin lakkauttamisella alue eriarvoitsuu.

– Olen kokenut, että tämä on hyvä ja toimiva. Jatkuva spekulointi tulevasta vie mielialaa ja vaikuttaa monen mielenterveyteen, Kari Jyrkkä sanoo.

– Jos palvelu tästä vähenee, niin alueellinen tasa-arvo kärsii. Tämä on vähintä, mitä meillä voi olla, sanoo Juha-Matti Jyrkkä.

Jyrkille ei kotisairaalaa tarjottu vaihtoehtona. Eikä Kari Jyrkkä sellaista olisi äidilleen halunnutkaan. Kodin tilat eivät olisi mummun hoitoon soveltuneet. Tunkkari oli läheisille riittävän lähellä ja turvallinen paikka läheisen viimeisiksi päiviksi.

– Emme olisi missään vaiheessa voineet ajatellakaan kulkemista Kokkolaan tai Kannukseen mummua katsomaan. Siitä tulee vain lisää kulkemista. Ilmastoa ei tässä ajatella yhtään, tuumii Jyrkkä.

Kallistuva polttoaine, nouseva veroäyri vielä ilmastonäkökulma hoitajien avohoidon autoralliin saavat Jyrkän pudistelemaan päätään.

Kiitokset mummun hyvästä hoidosta menevät perheeltä Soiten palliatiiviselle osastolle ja Tunkkarin terveyskeskuksen vuodeosaston henkilökunnalle.

– Mummu ei koskaan valittanut. Sellainen hän oli luonteeltaan. Ja hän tykkäsi olla vuodeosastolla, missä hoitajien kanssa saattoi heittää vitsiäkin, sanoo Kari Jyrkkä.

– Äiti maksoi elämänsä veroja, kasvatti ja loi tätä yhteiskuntaa. Hän ansaitsi hyvän hoidon, kuten me muutkin.