perjantai 26.4.2019 | 10:57
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Mielipide

Anna Vehkalampi kolumnissaan: "Surun kantajan taakka"

Perhonjokilaakso+
Ti 29.1.2019 klo 18:00

Ajattelin etten koskaan kirjoittaisi tästä aiheesta. Siihen löytyy useita syitä. Aihe on liian surullinen, liian henkilökohtainen ja liian tuore. Ajattelin, etten kykenisi pukemaan ajatuksia sanoiksi ja etten olisi tarpeeksi rohkea kertoakseni ne julkisesti. Mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin. Jos minulla on mahdollisuus saada edes yksi lukija kokemaan lohdutusta ja pientä valoa kaiken keskellä, on kolumni silloin sen arvoinen.

Kohtasin erään rajan elämässäni kaksi kertaa peräkkäin. Toinen niistä tuli mitään sanomatta. Se ei halunnut häiritä hektisyyden ympyröitä vaan se hiipi salakavalasti ja vei kaiken. Kaiken. Se ei antanut aikaa sanoille, jäähyväisille, kosketuksille tai viimeiselle katseelle. Kuolema. Se on se sana, mitä olen aina kaihtanut. Pienestä tytöstä saakka. Ja nyt minä kohtasin sen ilman varoitusta. Lisäksi minun täytyi kohdata se vielä uudestaan, liian pian.

Tällä kertaa se tuli hieman hitaammin ja varovaisemmin. Silitti katseellaan murtuneet ja kyynelistä kosteat silmät. Antoi enemmän aikaa sanoa ne viimeiset sanat. Ne tärkeät sanat. Se vei lohdullisemmin, mutta vei kuitenkin.

Kun ihmisen kohtaa kuolema ja sen myötä suru, voi tuntua kuin aika pysähtyisi. Siltä minustakin tuntui. Kuin millään ei olisi enää väliä. Kun mikään ei tuntuisi enää miltään. Rakkaan läheisen menettäminen kaivaa suuren aukon sydämeen. Aukon, joka on täynnä tuskaa, kipua ja kaipausta. Hetkittäin voi tuntua, ettei suru millään tavalla hellitä otettaan, vaan ikään kuin se kiristäisi nyöriään juuri silloin kuin eniten kaipaisi helpotusta. Lohduttavaa on, että ajan myötä tuo kipeä aukko alkaa värittyä ihanilla, lempeillä ja rakkailla muistoilla menetetystä ihmisestä. Aukko normalisoituu ja sitä sietää yhä enemmän ja varmemmin. Suru ei kuitenkaan koskaan häviä, se vain muuttaa muotoaan. Onneksi sen kanssa voi oppia elämään.

Surussa on mukana useita tunteita. Kaipaus, ahdistus sekä joskus myös viha, syyllisyys, katkeruus ja häpeä vierailevat. Suru on myös paikka kasvaa ihmisenä. Se on elämän edessä nöyryyden opettelua. Se on valtavaa sisäistä taistelua.

En koe, että suru etenisi minkään erityisen teorian mukaan. Surussa on kuitenkin olemassa erilaisia vaiheita, joista kuoleman hyväksyminen lienee tärkein. Muut vaiheet voivat tulla limittäin, sekaisin ja osa jopa yhtä aikaa. Niillä ei ole mitään kronologista järjestystä ja se on täysin normaalia. Suru näkyy jokaisen kohdalla yksilöllisesti ja sillä vahvuudella kuin sen kuuluukin näkyä. Jos vain annamme itsemme tuntea kaikki tunteet, surukin ajan myötä helpottuu. Olen aivan varma siitä. Myös rakkaus ja myötätunto auttavat surevaa. Sekä tietenkin itseymmärrys ja elämän rajallisuuden hyväksyminen. Eräs runoni, joka käsittelee näitä menetyksiä, tiivistää toivon ja elämän jatkumisen hyvin lohduttavasti: ”En unohtaisi kertoa sitä, kuinka ikävöin. Ja kuinka rakastan. Mutta kuinka silti elämääni jatkan”.

Kirjoittaja on 20-vuotias opiskelija Jyväskylästä. Hän haluaa muistuttaa siitä, että toivoa löytyy niin kauan kuin meillä riittää ymmärrystä toisiamme kohtaan. Ja että jokainen aamu on nousemisen arvoinen.

#