perjantai 28.2.2020 | 02:19
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Veteli vahvasti mukana Heimo Pihlajamaan teoksissa

Marjatta Hietaniemi Perhonjokilaakso
Ke 4.9.2019 klo 19:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Heimo Pihlajamaa, Esmeralda, 2009; Näin unta, 2012, Flores 2013, Ambon 2014; Nätti tyttö 2015, Intohimoinen tarkkailija 2017; Sorrento 2018; Marina 2019.

Vetelissä syntynyt ja kasvanut, vuosikymmeniä Hollannissa asunut kirjailija Heimo Pihlajamaa on julkaissut viimeisen kymmenen vuoden aikana kahdeksan omakustanteena ilmestynyttä kirjaa, joissa kotipitäjä on vahvasti mukana.

Tänä kesänä ilmestyneeseen Marina-kirjaan Pihlajamaa oli kirjoittanut omistuskirjoituksen ”Viimeinen”. Uskon, että näin voi ollakin, sillä ikänsä lukeneen ja kirjoittaneen 82-vuotiaan kirjailijan näkö on uhkaavasti heikennyt, eikä omakustanteita julkaiseva Mediapinta ole painovirheitä korjannut. Sääli. Täytyy kuitenkin ihailla tekijän tarmoa, että sairauksiaan uhmaten hän on saattanut kirjansa julki.

Kirjoissaan Heimo Pihlajamaa käsittelee usein kirjallisuutta ja urheilua. Viimeisimmässä hän heikkenevästä näöstään huolimatta tuo yllättäen esille runsaasti kuvataidetta, mm. tanskalais-hollantilaisen kuvataiteen demokraattisuutta korostaneen Cobra-ryhmän.

Veteliläinen laatukuva

Heimo Pihlajamaan teoksissa aukeaa lukijan eteen maailmanlaajuisen kulttuuritarjonnan ohella näkyville veteliläinen 1950-lukulainen ja hieman 1940-lukulainenkin maisema ja elämänmuoto kuin menneen ajan laatukuvana. Sen alkukuvaksi sopii kuvaus omasta kotipaikasta: Talo. Koti, todella sijaitsi metsän reunassa. Takana metsä, edessä pellot ja laitumet, viljelysmaisema, jonka keskellä kulki tie ja vähän kauempana virtasi joki. (Näin unta, 2012)

Isää ja erityisesti äitiä muistetaan paljon. Viimeisen kirjansa loppulehdillä kirjailija viipyy pitkään äidin kuvan äärellä. Hän näkee kuvasta, kuinka iätön ja hyvä ihminen äiti oli. Äiti oli hyvä ihminen. Sellaiseen lauseeseen on hyvä päättää kirjailijan taival.

Heimo Pihlajamaa rakentaa kirjasarjassaa näköjään rondo-muodon, sillä teoksen kirjasarjan ensimmäisen osan, Esmeraldan (2009) lapsuusmuistot alkavat äidin kuvasta, joka esittää äitiä nuorena sisarensa kanssa. Paljon on puhetta myös isästä, maatalousteknikon työtään ja maanviljelyä rakastaneesta Kaarporri-Matista. Sisaruksista selvitään lyhyillä maininnoilla. Viimeisessä kirjassaan kirjailija tosin lainaa veljensä Laurin muistelmia meijeri- ja myllymatkoista, vaikka omakohtaisiakin muistoja hänellä olisi ollut, kuten selviää Näin unta -kirjassa.

Kotiväen lisäksi kirjoissa esitellään kylän talot ja osin niiden asukkaatkin, juohevat isännät, komeat pojat ja nätit tytöt, joita Heimo ihailee kaukaa tai metsän peittoon lymyten. Pienikokokoinen, tanssitaidoton nuorukainen tuntee, että hänen ja maailman välissä oli läpinäyvä kalvo.

Oppikoulun Heimo aloitti joen toisella puolella entisesssä suojeluskunnan talossa Suojalassa. Pitkät koulumatkat hän teki pyörällä kirkkosillan kautta tai talvella joen yli alati katkeilevilla suksilla. Oli aina kylmä, usein satoi, tuuli vinkui, kirjailija muistelee. Pelkät koulumatkat eivät liikkumiseen kuitenkaan riittäneet. Näin unta -kirjassa Heimo kertoo hohtavista kantavista keväthangista, jotka houkuttivat hiihtämään ja laskemaan mäkeä edestakaisin. Alppihiihdosta tasamaalla hän näkee unta edelleen. Ja uimaan juostaan jokeen kilpaa milloin kylän poikien, milloin kesävieraina Kulmalassa olleiden Alhon poikien kanssa.

Tietosanakirjasta (1919) vanheneva kirjailija lukee tietoja vanhasta Vetelistä ajatellen sitä isänsä maailmana, jossa hän poissa oleva eli saamatta nuoruuttaan takaisin, vaikka se oli aina läsnä.

Paljon on Vetelissä vietetystä nuoruudesta muistettavaa, vaikka siitä halusikin irtautua ja tulla kaupunkilaiseksi. Pastoraalikuvana tulee eteen kesäaamu, jolloin Heimo kuljetti lehmiä kahden kilometrin päähän kytömaalle ja iltapäiväinen paluumatka lehmien kanssa, joiden utareet olivat täynnä maitoa ja joita paarmat kiusasivat.

Lentokoneruokaa syödessä taas muistuvat mieleen väsyneen äidin valmistamat kampsupaisti ja siansyltty, joita sai syödä kyllästymiseen asti. Ilmaisesta ruuasta ei kuitenkaan tullut mieleenkään kieltäytyä. Ylistyksensä kirjoissa saavat myös veteliläinen juustopaisti ja äidin leipoma rieska, jonka päälle voi suli. Kulinaristisia nautintoja kirjailija ei ole sen jälkeen kokenut.

Pihlajamaan koti näyttäytyy kulttuurikotina. Heimon ensimmäinen oma kirja oli Akseli Gallen-Kallelan kuvittama Seitsemän veljestä. Myöhemmin perheeseen tulivat rovasti A.V. Lehtolalta ostetut tietosanakirjat. Heimon isäkin harrasti kirjoittamista. Lukemaan hän oli oppinut sanomalehdillä tapetoiduista seinistä. Perheessä luettiin hyvää kirjallisuutta, ja kirjojen arvostuksesta kertoo sekin, että isä päällystytti mieluisimmat kirjansa nahkakansiin Kokkolassa.

Pelkkään lukemiseen ei tulevan kirjailijan lapsuus kuitenkaan kulunut. Kun leikkikaluja ei ollut ja oli sota-aika, leikittiin sotaa. Mentiin metsään, kiivettiin puihin, vaanittiin, tehtiin kaaripyssyjä, kaarnaveneitä, pajupillejä. Puukko lippsahti palikkaa vuollessa tavan takaa, veri vuoti haavasta. ”Äiti, toppelo!”

Kauneuselämyksiä

Näin unta -kirjan alussa Pihlajamaa kertoo nykyisen kotinsa seinällä riippuu raanusta, joka toimii henkireikänä menneisyyteen, sellaisena suomen kieleen verrattava. Raanun oli tehnyt kotona piikonut Suutarin Anna, joka vaatimattomana ihmisenä oli ollut äidin suosiossa. Tummanpunainen raanu valkoisinen ja mustine kuvioineen hehkuu lämpöä, samaa kuin tekijänsäkin. Samassa kappaleessa kirjailija kertoo ensimmäisen kouluruokalan järjestymisestä saunatupaan. Mielellään hän muistaisi, että keittäjäkin oli Anna, vaikka tämä oli pelkkä tuuraaja. Oikeasta keittäjästä Savolan Iltasta hän ei muista mitään.

Kirjailija ei puhu Karjalankosken ja Nivasaaren yhteydessä kauneuselämyksistä, vaikka nämä paikat sitäkin hänelle edustivat. Liikunnallisia paikkojakin ne olivat; Heimo huomaa, että poikien hypyt onnistuvat parhaiten, jos oli tyttöjä katsomassa. Hänelle itselleen lumi oli vettä tärkeämpi elementti. Vahvoja elämyksiä oli muitakin. Muistan maan tuoksut ja hajut. Talvi oli hajuton, keväällä hajut lensivät

Arjen kauneutta kotiin toivat äidin Singer, kirnu ja separaattori ja aivan arkinen työ: --- äiti karstaa villaa, äiti kehrää lankaa, rukki hurisee, äiti silittää kissaa, kissa kehrää, äiti hymyilee. Isällä taas oli itse tehty kantele, jota soittaessaan hän myös nuorempana lauloi. Työtä tehdessään lauloivat myös kylän muut miehet, erityisesti Tauno Palon näköinen Antti.

Huonoja kokemuksia

Paitsi hyviä asioita Heimo Pihlajamaan muistissa ovat Vetelistä huonot kokemukset ja vaikeat muistot, kuten ärrävika, koulukiusaaminen ja ennen muuta sotavuosi 1944. Silloin äiti oli sairaalassa ja pelkäsi kuolevansa. Väinö-setä kuolee Impilahdella. Heimokin oppii ajattelemaan kuolemaa. Elämä, kuin uni. Lyhyt hetki. Valon välähdys kuoleman yössä.

Mutta onneksi olivat kesät, joista yhden mentyä toista jo odotettiiin. Ne olivat kansanlaulukesiä.

#