perjantai 20.9.2019 | 10:56
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Jarno Hietalahti kolumnissaan: Naurua maailmanlopun edellä

Perhonjokilaakso
Ti 10.9.2019 klo 18:00

Kun ilmastoahdistus painaa ja maailmanloppu uhkaa, tilanne vetää vakavaksi. Passaako näin hyytävällä asialla vitsailla?

Passaa tietenkin, koska huumori ei kunnioita rajoja. Mikä tahansa ihmisen muotoilema käsitys voidaan esittää naurettavana, mutta olennaisempaa onkin, millaisesta tulokulmasta nauru kajahtaa. Sekin voi raikua niin monessa äänialassa.

Ilmastomuutoksen kieltäjät nauravat viherpiipertäjille, jotka maalailevat epäuskottavia uhkakuvia. Ainahan kelit ovat muuttuneet, ihan joka vuosi! Toisaalta Suomen suuruutta ylistävät tahot korostavat Suomen pienuutta sanoessaan, ettei kotoisilla ilmastoteoilla ole mitään väliä. Antaa mennä vain vanhaan malliin!

Toisella puolen maapalloa Brasilian presidentti Jair Bolsonaro on ollut Amazonin tilannetta pähkäillessään kuin humoristi. Heinäkuussa hän sanoi väitteitä maan metsäkadosta valheiksi, sitten syytti kansalaisjärjestöjä metsäpaloista ja vähän ajan päästä laittoi palot kuivuudeen piikkiin. Toki hän myös kannusti paikallisia polttamaan lisää metsää ja kieltäytyi eurooppalaisten avusta palojen sammuttamisessa. Tietysti vähän ajan päästä mahdollinen apu alkoi houkuttaa ja komensipa hän armeijankin paloja sammuttamaan.

Hiemankaan historiaa tuntevat hekottelevat kauhunsekaisin tuntein ihmisen lyhytkatseisuutta luonnon tuhoutuessa. Ihminen on aikakaudesta toiseen kuvitellut hallitsevansa homman, vaikka katastrofi vaanii nurkan takana. Toisaalta virheet ovat ymmärrettäviä. Ihmiset elävät moninaisten vahvistusharhojen vallassa, ja yksittäinen nerokas idea saattaa kostautua, kun muut seuraavat perässä.

Tyhmyys ei varsinaisesti tiivisty joukossa, vaan räjähtää käsiin. Esimerkiksi satoja vuosia sitten Pääsiäissaarilla eli kukoistava kulttuuri, mutta paikalliset hakkasivat saarensa metsät jättimäisiä paaseja, suurempia taloja ja parempia merenkulkuvälineitä varten. Kun yksi ihminen kaataa puun ehostaakseen elämää, seuraukset ovat usein mainioita. Kun kansa tekee samaa kiiluvin silmin, lopputulokset ovat karmeita. Pääsiäissaaresta tunnetaan nykyään joukko jättipatsaita, opetusta ei niinkään hyvin.

Etäältä on helppo naureskella, mutta kun vastaavat ongelmat ovat käsillä ympäri maailmaa, olisi syytä pohtia Tom Phillipsin uutuuskirjan Ihmiset esimerkin tavoin, mitä mahtoi miettiä se pääsisäissaarelainen, joka kaatoi viimeistä puuta – tai toiseksi viimeistä, tai kolmanneksi viimeistä.

Jotain katkeran huvittavaa on myös tarinoissa käännetyistä joista, joiden vuoksi aikanaan valtaisa Araljärvi on enää lähinnä aavejärvi. Samoin on yltiösaastuneen Cuyahogajoen suhteen, joka on syttynyt tuleen toistakymmentä kertaa viimeisen 150 vuoden aikana. Jokea on kutsuttu Clevelandin läpi virtaavaksi avoviemäriksi.

Ehkä nauru suo etäisyyttä ahdistuksesta. Jos ihmisen vimma hallita ja alistaa luontoa olisi totaalinen, nauru saattaisi tukehtua mahdottomuuteen. Luonnonkatastrofeilla vitsailu muistuttaa siitä, että ihmiset voivat lopulta toimia toisinkin. Niinpä tuhotuille metsille, palaville joille ja kuivuville järville naureskelu saattaakin kohdistua lopulta ihmiseen itseensä.

#