perjantai 10.7.2020 | 19:34
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Kati Jylhä on kolumnissaan aikamatkalla tekemässä kuolinsiivousta

Ti 11.2.2020 klo 18:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Kuolinsiivous kalskahtaa sanana kolkolta. Sitähän se onkin, jos läheisensä juuri menettänyt joutuu käymään pikavauhtia lävitse kaapit ja lipastot ja päättämään, mikä on säilyttämisen arvoista ja mikä ei. Joskus kuolleen omaisuuteen koskeminen on suvulle niin kova pala, että siivoamisen sijaan kaikki jätetään niille sijoilleen. Museoiminen ei pysäytä aikaa tai tuo sitä takaisin. Vähitellen käyttämättömyys ja pöly himmentävät esineiden hohdon ja haurastuttavat ne pahimmassa tapauksessa käyttökelvottomiksi.

Viimeisten kuukausien aikana olen tyhjentänyt kuolinpesää. Sydän on ollut sykkyrällä surusta, ei vain juuri edesmenneen vaan myös häntä ennen kuolleiden puolesta. Olisi saattanut olla helpompaa tilata paikalle jätelava ja syytää kaikki surutta jätteenkäsittelijöiden huoleksi, mutta kaltaiselleni keräilijäluonteelle se olisi ollut täysin kestämätön ratkaisu. Niinpä päädyin aikamatkalle menneeseen.

Sillä matkalla pääsin lähelle ihmisiä, joita en koskaan ehtinyt edes tavata. Käsieni lävitse kulki pitkästi toista tuhatta postikorttia, joita kyläläiset, sukulaiset ja ystävät olivat perheelle lähettäneet. Aarteita kaikki, samoin kuin kymmenet siististi mankeloidut lakanat, joihin yksi sisaruksista oli virkannut pitsit ja merkannut nimikirjaimensa. Säälien sivelin kapioita, jotka eivät koskaan päässeet käyttöön. Kaunis viikkaus ei ollut säästänyt niitä, päinvastoin. Ruoste oli pilkuttanut puuvillan ja aika nakertanut taitteisiin reikiä niin, että lakanapinoista jäi lajittelun jälkeen jäljelle vain muutamia pitsejä ja kassillinen kangasrättejä.

Lohduttomana katselin myös koriste-esineitä, jotka olivat olleet omistajalleen tärkeitä muistoja. Ulkopuolisin silmin valtaosa esineistä oli silkkaa rihkamaa, mutta tunnesyistä olin jo vähällä koota niistä näyttelyn ja antaa perheen tunteneille mahdollisuus poimia kokoelmasta muiston itselleen. Parin hyvin nukutun yön jälkeen hylkäsin suunnitelman ja lajittelin esineet. Samalla totesin, etten halua jättää omaisilleni saman moista lajittelu-urakkaa.

Olen elämäni aikana muuttanut kymmeniä kertoja eikä minulla koskaan ole ollut mummolan vinttiä tai lapsuuskodin kamaria, jonne olisin voinut varastoida tavaroita. Onneksi niin, sillä muussa tapauksessa poikani voisi aikanaan joutua ihmettelemään esimerkiksi pikku-Katin karkkipaperikokoelmaa, kymmeniä keskeneräisiä käsitöitä ja satoja valokuvia paikoista ja henkilöistä, joita kukaan ei tunne. Olipa Marie Kondon ilo-opeista mitä mieltä hyvänsä, jokaisen olisi hyvä tehdä kodissaan inventaario jo eläessään ja luopua edes esineistä, jotka ovat rikkinäisiä tai muuten aikansa eläneitä.

Tavaroiden läpikäyminen vie aikaa ja käy tunteisiin, niin kuin kaikki luopuminen. Silti kokemuksen koulaamana käyn seuraavaksi lävitse omat kaappini ja päätän itse, mitä pidän ja mitä en – ja sen, minkä pidän, otan myös käyttöön. On turha säästellä tavaroita hyllyn perillä ja odottaa oikeaa aikaa ja tarpeeksi arvokasta hetkeä niiden käyttöönotolle. Se hetki on nyt. Emme saa täältä mukaamme mitään.

Kirjoittaja on kokemuksen koulima kuolinsiivooja.

#