torstai 6.8.2020 | 09:48
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Antti Timonen kertoo kolumnissaan uutisesta, joka sokaisi hetkeksi auringonpaisteen juhannuksena

Ke 24.6.2020 klo 17:26 | päivitetty ma 09:59

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Juhannusaaton yltäkylläisen auringonpaisteen sokaisi hetkeksi kylmän tuulen varjo: Carlos Ruiz Zafon on kuollut 55-vuotiaana. Uutinen löi avokämmenellä arvaamatta.

Olen ollut lukija seitsenvuotiaasta. Kun luen, rakastan tilaa jota kutsun harmaaksi alueeksi. Mieleni rakentaa oman tulkintansa kirjailijan kuvaamista ihmisistä ja paikoista, miljöön, jossa tarinat tapahtuvat. Jossain noiden kuvien reunoilla, paikoissa, mihin kirjailija ei kuvaustaan tarkenna, myös minun mielikuvitukseni kuva jää sumeaksi, harmaaksi. Näkökentän rajamailla kuva ei tarkennu. Tarina jää ikään kuin sumun keskelle, turvallisen etäisyyden päähän reaalimaailmasta. Kun katseen kohdetta siirtää, myös sumu siirtyy. Se on aina siellä reunoilla. Kirjan maailmasta luomani kuva imee mukaansa. En halua lopettaa lukemista, en halua tulla pois paikasta, jonka minun mielikuvitukseni on kirjailijan antamien piirustusten mukaan rakentanut.

Carlos Ruiz Zafonin pääteos on neljän kirjan kokonaisuus, joka tunnetaan yli 40 kielellä nimellä Unohdettujen Kirjojen Hautausmaa. Kirjailija on sijoittanut sarjan menneeseen Barcelonaan, aikaan joka on totta, paikkaan jota ei ollut olemassa. Usein Zafonin Barcelonassa sataa, kapeat kujat verhoutuvat reunoiltaan sumuharsoon, joka kätkee realismin reunat. Vain kaikkein onnellisimpina hetkinä turistin niin vahvasti Barcelonaan yhdistämä armollinen aurinko pesee pois sumun ja pimeän. Silloinkin lukija tietää, että on vain ajan kysymys kun Daniel Sempere -parka (tai Oscar Drai nuortenromaanissa Marina) taas kiedotaan surun ja epäonnen varmaan vaippaan.

Kuolema ja hautausmaat ovat alati läsnä näissä tarinoissa. Maaginen unohdettujen kirjojen hautausmaa on kuin portti sovitukseen. Teksti on täyttä, runsasta, pakahduttavaa. Silti siinä on kaikki mitä pitää eikä mitään liikaa.

Olen matkustanut Barcelonaan ajatuksenani se, että etsisin karttasovelluksen kanssa niitä maamerkkejä, joissa kuviteltu Barcelona kohtaa olemassa olevan maailman Espanjan rumankin historian kehyksissä. Perille päästyäni en ole uskaltanut. Olen alkanut pelätä, että menetän harmaan alueeni. Että näkökenttäni reunat alkavat tarkentua, reaalimaailma tuhoaa sen minkä kirjailijan teksti on pakottanut mieleni luomaan. Olen tyytynyt istumaan kirjoissa mainitun puiston reunalla ja hengittämään.

Olen lukenut paljon kirjoja, joilla on ollut minuun suuri vaikutus. Unohdettujen Kirjojen Hautausmaan henkilöt ja miljöö lumosivat minut syvimmin. Juhannusaattona auringonpaisteessa tuntui kuin jotain läheistä olisi kirjailijan kuoleman myötä poissa. Silti, kuten Unohdettujen Kirjojen Hautausmaallakin, päällimmäisenä tunteena on jotain kaunista, jota en osaa nimetä. Se on jossain siellä harmaalla alueella, kuin isä joka katsoo lastaan tämän nukkuessa toivoen, että voisi alati suojella häntä kaikelta kuviteltavissa olevalta pahalta samalla tietäen, ettei voi. Ruiz Zafon kirjoittaa: ”Muistamme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut”. Olen kiitollinen muistoistani Unohdettujen Kirjojen Hautausmaalta.

#