torstai 6.8.2020 | 11:02
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Anna Vehkalampi kolumnissaan: Ahmimme vain lisää ja lisää elämänkakkua ja unohdamme ne, jotka jäävät siitä paitsi

Ke 29.7.2020 klo 09:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

On epäreilua, että usein hiljaisten äänet hukkuvat erilaisten mielipiteiden, toisinaan jopa perättömien ja skandaalihakuisten ääntelyiden sekaan. Hiljaiset joutuvat kamppailemaan kaikista eniten asioista, joita parempiosaisten ei tarvitse edes ajatella.

Kuka kuulee omaishoitajan hiljaista, mutta sitäkin tärkeämpää avunhuutoa, kun omat voimavarat on venytetty äärimmilleen? Kuka kuulee kehitysvammaisen huolta siitä, että henkilökohtainen avustaja vaihtuu liian usein, koska avuntarpeet ovat niin laajat ja moninaiset? Kuka antaa aikaansa lapselle, jolla on todettu aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö? Kuka tarttuu yksinäisen, vielä omia askeliaan harjoittelevan murrosikäisen käteen ja kertoo, että kaikki järjestyy?

Kuka ohjeistaa päihteidenkäyttäjää takaisin elämänsyrjään kiinni ilman tuomitsemista tai itseriittoista asennetta? Kuka vie nuoren naisen pois väkivaltaisesta parisuhteesta ilman syyllistämistä siitä, että "itsepähän sinne jäit, oliko se muka niin vaikeaa lähteä"? Kuka on silittämässä vanhan naisen kättä, kun hän hoitokodissa muistelee mennyttä elämäänsä?

On tärkeää pohtia, kenen ääni omassa elämässä sekä yhteiskunnassa kuuluu ja näkyy. Onko tämä ääni kannustava, rohkaiseva ja armollinen vai onko se julma, vaativa tai jopa tuomitseva?

Meistä jokainen voi olla avunsaaja, mutta myös avunantaja.

Avunsaajan rooli voi tuntua vaikealta omaksua. Esimerkiksi ihmisen sairastuessa ja joutuessa pyörätuoliin, voi tuntua, että viimeisetkin omatoimisuuden ja omanarvon rippeet on pyyhkäisty kertaheitolla pois. Samalta voi tuntua ihmisestä, joka joutuu turvautumaan psykologisen avun piiriin, kun mieli alkaa oireilemaan. Voin sanoa, että minä ymmärrän näitä ihmisiä.

Ei ole helppoa kysyä apua. Ei ole helppoa myöntää tarvitsevansa toisen tukea tai varsinkaan jatkuvaa tukea.

Avunsaamiseen liittyy vahvasti erilaisia ennakkokäsityksiä, joista useat ovat vahingollisia.

Valitettavasti ajatteluamme ohjaa ihanne siitä, että on selviydyttävä, pärjättävä, suoriuduttava ja mentävä aina vain eteenpäin elämässä. Näissä ristiriitaisissa ohjeistuksissa ei huomioida sitä, että elämä voi tulla väliin milloin tahansa.

Avunantajan rooli on myös oleellinen ja tärkeä. Avunantajia löytyy useista eri ammattiryhmistä aina psykoterapeuteista palomiehiin. Myös jokainen tavallinen ihminen, ilman mitään ammattinimikettä, voi olla avunantaja. Apua voi antaa, vaikkei sitä kukaan erikseen pyydä. Mielestäni tätä rajaa tulisi rikkoa ihan kunnolla! Apua ei tarvitse antaa vasta sitten, kun ollaan jo aivan uupuneita niin henkisesti kuin fyysisesti. Apua tulisi antaa ennaltaehkäisevässä merkityksessä aina kun mahdollista.

Toivon mukaan, emme ahmi tätä elämänkakkua siten että viemme toisilta antamisen sijaan. Yksi lempirunoilijoistani Tommy Tabermann kiteyttää tämän hyvin runossaan: ”Siksi meille on annettu, että antaisimme.”

#