maanantai 30.11.2020 | 01:37
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Kati Jylhä pakkaa kolumnissaan rakkautta reppuun

Ti 18.8.2020 klo 18:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Joka vuosi kun kalenteri kääntyy elokuun puolelle ja koulun aloitus lähestyy, tunnen epämääräistä ahdistusta. Levottomuus ei johdu peruskouluvuosien oppimisvaikeuksista, ikävistä opettajista tai koejännityksestä. Opiskelu oli minulle hävettävän helppoa. Kaikki aineet kiinnostivat, halusin tietää ja jaksoin kuunnella. Minulla on hyvä muisti, joten sain vaivatta yhdessä illassa painettua mieleen tarvittavat koekappaleet.

Ensimmäisillä luokilla täydellisyyden tavoittelu ei tuottanut hyvää tulosta. Pyrin pistämään paperille kaiken, minkä tiedän ja osaan. Paperi ja aika loppuivat kesken, ja hitaudesta sakotettiin välttävillä numeroilla. Vähitellen opin suurpiirteisemmäksi ja aloin napsia kiitettäviä.

Koulunkäynnin tahmeus johtui siitä kaikesta muusta. Olin kuin tehty koulukiusattavaksi: kiltti, lihava ja silmälasipäinen tyttö, joka mieluusti jättäytyi porukan ulkopuolelle tarkkailijan asemaan. Pilkka muutti vuosien varrella muotoaan, ja jouduin toteamaan, että kiusaajille olisin aina vääränlainen: jos olemukseni ei ärsyttänyt, olin heidän mielestään liian tietäväinen, liian innokas viittaamaan, liian paljon sitä ja liian vähän tätä.

Kouluvuosistani on jo aikaa. Nyt opettelen kouluarkea poikani rinnalla. Ylpeänä mutta samalla sydän sykkyrällä katselen, kuinka pieni ekaluokkalainen pakkaa reppunsa ja kiirehtii koulutaksiin puoli tuntia etuajassa intoa hehkuen. Matematiikka on kivaa, englanti mahtavaa ja oma Aapinen aarre.

Poikani on saanut syntymälahjakseen sosiaalisen luonteen. Hän ei äitinsä tavoin arkaile, vaan liittyy rohkeasti joukkoon ja haluaa kaikista kavereita. Kunpa hän saisikin säilyttää ilonsa oppimisesta, eikä kukaan tai mikään painaisi häntä maahan ja himmentäisi hänen silmiensä loistetta.

Olemme onnekkaita. Lapsemme saa aloittaa koulutiensä pienessä koulussa, jossa kaikki on entuudestaan tuttua, tilat, koulukaverit ja opettajat. Haluan uskoa, että pienessä yhteisössä mahdolliset ongelmat huomataan ja niihin uskalletaan puuttua. Omasta kokemuksestani tiedän kuitenkin, ettei pienuus ole turvan tae. Fyysinen väkivalta on helppo tai ainakin helpompi tunnistaa ja lopettaa, mutta piina voi olla piilevää, hienovaraista sivuuttamista, pahan suopaa kuiskuttelua, sanallista nöyryyttämistä ja vähättelyä. Tietotekniikan tarjoamia mahdollisuuksia en uskalla edes pohtia. Aikuisten ymmärtämättömyys ja kyvyttömyys voivat luoda alustan kaikelle tälle.

Viisas ystäväni, kolmen jo aikuisen lapsen äiti ja viisinkertainen mummo totesi, että lapsen tulevaisuuden perusta rakennetaan ensimmäisten elinvuosien aikana. Kasvatustyö ja vanhemmuus jatkuvat, mutta tärkein on jo tehty ennen kouluikää. Voin vain toivoa, että poikani repussa olisi riittävästi rakkautta: että hän ei koskaan kyseenalaistaisi omaa arvoaan, vaan pitäisi rajansa ja kulkisi rohkeasti omaa tietään. Ennen kaikkea toivon, että hän luottaisi aikuisiin ja uskaltaisi tukeutua heihin silloin, kun tarvitsee apua.

#