maanantai 26.7.2021 | 03:27
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Kati Jylhä kolumnissaan: Huonon äidin juhlapäivä

Ti 11.5.2021 klo 18:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Vuosi sitten äitienpäivän alla olin niin kiitollinen siitä, että olimme kaikki hengissä, etten jaksanut edes ”kiukutella”. Tänä vuonna unohdin taas olevani aikuinen nainen ja äiti, jonka tulisi herttaisesti hymyillen olla mukana jokavuotisessa seremoniassa.

Kyllä minä miehiäni rakastan, poikaani yli kaiken. Hänhän minusta on äidin tehnyt, mutta ei sellaista vähään tyytyvää ja vaatimatonta, jollainen kunnon keskipohjalaisen äidin perikuva silmissäni ja äitienpäiväkuvastoissa on.

Minä haluaisin lahjoja, ihan sellaisia oikeita, kauniiseen pakettiin käärittyjä. Olisi ihanaa saada lahjakortti jalkahoitoon, konserttilippu tai vaikka jokin kiinnostava aikakauslehti. Miten paljon nauttisinkaan perheen kesken nautitusta ravintolalounaasta tai edes pikkuretkestä pehmisbaariin.

Mutta minä olen valinnut, kuinkas muutenkaan, kovin isäni oloisen miehen, joka vaivaantuu ravintolamiljöössä ja jonka mielestä alá carte -annokset ovat turhan tyyriitä ja kotiruoka muutoinkin parempaa. Miestäni saa harvemmin lähtemään ulos syömään eikä korona-aikana nyt ensinkään.

Kun meillä ei vielä ollut lasta, jonotimme hänen vanhempiensa kanssa usein seurakunnan äitienpäivälounaalle. Emännät tekevät kelpo ruokaa, mutta itse en viihdy kaikuvissa ruokasaleissa ripi rinnan vieraiden ihmisten kanssa eikä lihapaisti pottumuussilla edusta minulle juhlaruokaa. Eräänä äitienpäivänä päädyimme huoltoasemalle syömään, koska vitsini otettiin todesta. Se oli viimeinen kerta, kun suostuin yhteiselle lounaalle mukaan.

Yhdeksän vuotta olen toistuvasti pyytänyt, että mieheni luopuisi kukkaperinteestä. Tänä vuonna erehdyin vielä sanomaan, että aamu-unisena haluaisin nukkua pitkään ja juoda kahvit herättyäni. Siitäkös myrsky nousi ja aamu alkoi itkuilla.

Sänkyyn kannetut aamukahvit ja kukat ovat miehelleni lapsuudesta tuttu tapa muistaa äitiä. Lahjakortit ja paketit eivät käy hänellä mielessäkään. Vähitellen olen hyväksynyt tilanteen, ja lapseni askartelemista lahjoista iloitsen aidosti. Perinteiset äitienpäiväruusut sen sijaan herättävät minussa vuosi vuodelta enemmän ärtymystä kuin ihastusta.

Olen ilmoittanut suoraan, että en halua niitä, en varsinkaan suurta ruukkuruusua, jollaisen mies on tottunut äidilleen hankkimaan. Jostain syystä sanaani ei uskota: tänäkin vuonna minua odotti keittiössä juuri sellainen. Muiden äitien vaaleanpunaiset, sydämillä kuorrutetut postauskuvat juhlatarjoiluista, lahjakirjoista ja -koruista väänsivät veistä haavassa sen jälkeen tavallistakin kipeämmin.

Kaiken kruunuksi sain iltapäivällä läksytyksen siitä, että minun tulisi nöyrtyä ja vaalia äitienpäiväperinteitä: luopua omista toiveista, herätä varhain ja kiittää kauniisti kaikesta. Mieli kapinoi.

Sängyssä on mielestäni epämukavaa juoda kahvia, mutta pitkistä aamu-unista voin perinteen nimissä vielä joustaa. Sitä en sen sijaan tule koskaan käsittämään, miksi minun pitäisi ottaa vastaan jotain, joka tuottaa kyllä iloa anopilleni muttei minulle.

Kukkia minulle saa tuoda minä muuna päivänä hyvänsä, mutta toivon, että vuoden päästä mies säästää rahansa ja jättää äitienpäiväruusut kauppaan. Lapsen onnitteluhalaus on riittävä viesti siitä, että äitinä olen hänelle rakas, kaikesta huolimatta.

Kirjoittaja on äiti, joka ei halua ruukkuruusua.

#